© Sari Sutela
Vähän ennen juhannusta viime kesänä eräs kasvattini omistaja soitti minulle ja kertoi koirallaan diagnosoidusta epilepsiasta. Aluksi olin vähän epäileväinen, ja omistajakin arveli, että epilepsia olisi saattanut johtua esimerkiksi iskusta koiran juostua pentuna päin puuta. Kaikki merkit kuitenkin sopivat primaariseen epilepsiaan, oireita ja alkamisikää myöten. Koira oli diagnoosin saadessaan jo kuusivuotias, mutta ensimmäiset lievät kohtaukset koiralla oli ollut jo 5-vuotiaana, kukaan ei vain ollut osannut epäillä oireiden epämääräisyyden takia juuri epilepsiaa! Jack Russell Terrierin perinnöllisten sairauksien listassa epilepsia ei (vielä) ole, joten tämä tapaus jäi "hautumaan" otsikon "0,5 - 5 prosentilla kaikista koirista esiintyy epileptisiä kohtauksia" alle. Asia kuitenkin vaivasi minua, ja ryhdyin ottamaan selvää epilepsiasta. Ihan vaan silta varalta jos...
Epilepsiaa on kahta päätyyppiä: primaarinen epilepsia on perinnöllistä, sekundaarinen taas esim. aivokasvaimesta, kallovammasta, virussairaudesta tai myrkytyksestä johtuvaa. Sekundaarinen kohtaus voi edellä mainittujen lisäksi johtua vesipäästä, aivokalvontulehduksesta, häkämyrkytyksestä, alhaisesta verensokerista, kalkinpuutteesta (imettävät nartut), maksavauriosta, jäykkäkouristuksesta, lämpöhalvauksesta tai sydänviasta. Kohtaus aiheutuu sähkönpurkauksesta isoissa aivoissa, mutta sen perimmäistä syytä ei tunneta.
Epilepsian toteamiseksi ei ole olemassa testiä. Primaaria epilepsiaa ei voida todeta edes ruumiinavauksessa. Diagnoosi saadaan yleensä silloin kun mitään muuta syytä ei löydetä. Perinnöllisen primaariepilepsian alkamisikä koirilla on n. 6 kk-5 vuotta. Vanhoilla koirilla alkaviin kohtauksiin on yleensä jokin muu syy. Kerran alettuaan kohtauksilla on taipumus uusiutua, ja tilannetta onkin verrattu lumeen tallattuun polkuun: Mitä useammin polkua käytetään, sitä helpompi sitä on kulkea. Tästä syystä kohtaukset olisi syytä saada mahdollisimman aikaisessa vaiheessa hallintaan, jotta saataisiin kohtauskynnys pysymään korkeana.
Yleensä epilepsiakohtaus tulee koiran ollessa levossa tai pian sen esimerkiksi herättyä uniltaan. Kohtausta edeltää ns. aura, eli esivaihe, jonka omistaja oppii yleensä tunnistamaan. Koira saattaa auravaiheen aikana olla väsynyt, hermostunut, syrjäänvetäytyvä tai tukeutua omistajaan. Liikkeissä tai asennossa voi olla jotain poikkeavaa. Auravaiheen kesto vaihtelee muutamista sekunneista päiviin, eli on siis hyvin yksilöllistä. Jotkut onnistuvat auran havaitessaan "puhumaan" koiran pois kohtauksesta, tai tuleva kohtaus voi olla lievempi. Joka tapauksessa koira kannattaa viedä turvalliseen ja rauhalliseen paikkaan kohtauksen varalta, ja perheen toiset koirat pitää poissa kunnes kohtaus on ohi.
Varsinaisten kohtausten oireet vaihtelevat yksilöllisesti, joskus jopa samalla yksilöllä. Useimmiten oireina on kouristelua, lihasnykäyksiä, kuolaamista, ja tarpeiden tekoa alle. Koira voi olla kohtauksen aikana tajuton, tai osittain tajuissaan. Partiaaliset kohtaukset, joissa kohtaus vaikuttaa vain osaan koirasta, esim. toispuoleisesti, ovat tyypillisiä sekundaariselle epilepsialle, sillä silloin kohtauksen alaisena ovat vain tietyt aivojen osat. Lievissä kohtauksissa voi olla vain jäykkyyttä, tärinää ja esimerkiksi poissaolevaa tuijottamista mitään tajuamatta. Ihmisen tärkein tehtävä tässä vaiheessa on katsoa kellosta kohtauksen kesto ja tehdä huomioita ja mieluiten kirjata ne ylös heti kohtauksen päätyttyä tulevaa eläinlääkärin diagnoosia varten. Ellei kohtaus mene ohi muutamassa minuutissa, on koira vietävä heti eläinlääkäriin. Pitkittynyt kohtaus voi johtaa status epilepticus -tilaan, jossa kohtaus kohtauksen perään alkaa ennen kuin koira toipuu edellisestä. Tällainen tila on hengenvaarallinen ja aivosolutuhoja alkaa syntyä kohtauksen jatkuessa yli tunnin.
Kohtauksen jälkeen tulee jälkivaihe, jolloin koira voi olla väsynyt ja hämmentynyt, eikä välttämättä ole täysin selvillä ympäristöstään. Sillä voi olla tasapaino- tai aistihäiriöitä ja se saattaa ahmia vettä ja ruokaa suuria määriä. Jälkivaihekin voi kestää parista tunnista päiviin. Koiran kannattaa antaa toipua omaan tahtiinsa, eikä sitä kannata laskea heti irti ulkona, sillä se ei välttämättä kykene reagoimaan normaalisti.
Kerran alkanutta epilepsiaa ei voida parantaa, mutta lääkkeiden avulla oireet saadaan useimmiten hallintaan. Lääkitys on yleensä elinikäinen. Vaihtoehtoisista hoidoista voi tukihoitoina olla joillekin hyötyä.
Tämä ensimmäinen epileptinen kasvattini ei sitten jäänyt viimeiseksi. Kun kyselin onko muilla ilmennyt vastaavaa, kuulin toisesta koirasta, joka oli niinikään oma kasvattini. Samasta kantanartustani Natasta, mutta eri uroksella. Koiran kohtaukset olivat lieviä ja harvoin, eikä koira tarvinnut lääkitystä, joten omistaja ei ollut maininnut asiasta. Tai jos oli, niin olin ilmeisesti onnistunut sivuuttamaan moisen "koska se ei ole näiden koirien perinnöllisten sairauksien listalla". Sellainen kyllä onnistuisi minulta!
No, ei kahta ilman kolmatta: kuukauden sisällä ensimmäisestä sain tietooni jo kolmannen, kun ystäväni soitti ja kysyi onko Natan suvussa epilepsiaa, kun oli ollut sellaisia oireita... Nyt kyseessä oli Natan pennun pentu, ikä 2 vuotta.
Tämä todistusaineisto riittää minulle. Kantanarttuni Nata kantaa ilmeisesti joko yhtä dominantimpaa epilepsian aiheuttajaominaisuutta tai sitten useampaa lievää. Perinnöllisyyden puolesta puhuu myös se, että neljäs tiedossani oleva epileptinen käyttölinjan russelli on ensimmäisen epileptisen kasvattini pentu. Nata itse on terve, eikä sillä ole ollut koskaan mitään kohtauksiin viittaavaa. Samoin Natan pentu, jonka pennulla epilepsia ilmeni. Myös Natan molemmat vanhemmat ovat terveitä. Eli toisin sanoen sairaus on useassa tapauksessa hypännyt kahden sukupolven yli. Jokaisella tiedossani olevalla sairaalla kasvatillani on eri isä, yhdistävänä tekijänä on kantanarttuni Nata. Näin ollen en usko, että uroksilla olisi tässä tapauksessa ollut epilepsian ilmenemiseen suurta vaikutusta. Epilepsian periytymismekanismista ei ole tarkkaa tietoa, mutta epäillään sen olevan ns. kynnysominaisuus, eli tarvitaan usean eri geenin yhteistoiminta, jotta saadaan sairas yksilö. Erään teorian mukaan vaikuttavia geenipareja olisi kuusi, joista kolmen esiintyminen riittäisi näkyvän sairauden ilmenemiseen. Saattaa olla myös dominantimpia geenejä, jotka vaikuttavat sairauden ilmenemiseen.
Julmaa perinnöllisessä epilepsiassa on se, että ensimmäiset epilepsiatapaukset ilmenevät usein vasta kun koiralla on jo jälkeläisiä. Minun tapauksessani kuulin ensimmäisestä epilepsiatapauksesta kantanarttuni ollessa 8-vuotias, ja jolloin sen elämän viimeisetkin pennut olivat jo vuoden vanhoja! Siis tämän itse terveen koiran kaikki pennut oli silloin jo tehty, kun vahinko ilmeni! Kuvaliitteessä selvitän parituksia ja niistä ilmenneitä tähän mennessä sairaaksi todettuja yksilöitä. Todellakin! Tähän mennessä – sillä en tiedä vielä tuleeko niitä lisää! Ensimmäinen pentue on ylittänyt tyypillisen ilmenemisiän, toinen on ylärajalla ja kaksi viimeistä on iässä jossa sairaus tyypillisesti puhkeaa.
Omalta kohdaltani olen poistanut jalostuksesta kaikki Natan jälkeläiset, ja toivon, että mikäli oman koirasi sukutaulusta löytyy Narttu nimeltä HoneydropTodellakin!s Nata, et käyttäisi koiraa jalostukseen. Tämä on pyyntö, sillä vaatia minä en sitä voi, mutta yleisesti epilepsian perinnöllisyydestä puhuttaessa esitetään seuraavia asioita:
- Älä käytä jalostukseen epileptistä koiraa.
- Älä toista yhdistelmää, joka tuotti epilepsiaa.
- Ei ole kovin viisasta käyttää jalostukseen myöskään epileptikon täyssisaruksia.
Eli tältä pohjalta poistaisin jalostuksesta kaikki koirat, joiden sukutaulussa esiintyy Honeydrop's Nata. Natan pentueista kahdessa ensimmäisessä epilepsiaa jo on, joten sillä perusteella sulkisin kaksi ensimmäistä pentuetta jalostuksesta. Samoin niissä pentueissa joissa epileptikko on Natan pennun pentu. Natan kolmannessa pentueessa oli vain kaksi pentua, joista enää toinen on elossa. Tällä koiralla on häntämutka, joten se ei olisi jalostuskoira muutenkaan. Neljännen pentueen koirat ovat kirjoitushetkellä puolitoistavuotiaita, eli potentiaalista epilepsian ilmenemisikää on vielä jäljellä vuosia! Viimeisestä pentueesta ei siis voi vielä sanoa varmuudella mitään. Kuitenkin, koska kaikki tietooni tulleet tapaukset olivat eri uroksista, arvelen että pelkkä yhteys Nataan riittää, enkä halua ottaa mitään riskiä. En taatusti halua olla se ihminen, jonka piittaamattomuuden takia saisimme pahimmassa tapauksessa uuden ja vaikeasti kitkettävän lisän perinnöllisten sairauksien listalle.
Lisäksi maailmalla on vielä pentue vuodelta 2002, jonka isänä on Menelmacar Justus, terve uros Natan ensimmäisestä pentueesta. Tämä pentue on ollut toisella kasvattajalla, enkä tiedä siitä sen tarkemmin, mutta ainakaan toistaiseksi tietooni ole tullut, että siinä pentueessa olisi ilmennyt mitään poikkeavaa. Justuksella on kuitenkin epileptinen täyssisar, joten suosittelen, että jos joku välttämättä haluaa käyttää sen pentuja jalostukseen, niin kannattaisi ainakin odottaa että pentue täyttää kuusi vuotta, ja on säilynyt epilepsiavapaana.
Mitä kaikki tämä sitten käytännössä tarkoittaa?
Se tarkoittaa sitä, että jokaisen koiransa pennutusta suunnittelevan kannattaa vilkaista koiransa sukutauluun ja katsoa onko kumpikaan nimeltä mainituista koirista siellä, ja jos on, niin toimia omantuntonsa mukaan.
Se tarkoittaa sitä, että valitettavasti uusiakin perinnöllisiä sairauksia voi hiipiä koirakantaan, jota pienen populaation ongelmat jo ennestään rasittavat. Päiväuniin ei oikeastaan olisi mahdollisuuksia...
Se tarkoittaa sitä, että jokaisen tulisi ilmoittaa kasvattajalle ja esimerkiksi roturekisteriin koirassaan ilmenneestä mistä hyvänsä perinnöllisestä sairaudesta. Tieto on tärkeä, sillä sellaista mistä on tietämätön, ei voi ottaa huomioon.
Se tarkoittaa sairaita koiria elinikäisine lääkityksineen ja muine harmeineen. En olisi mitenkään voinut tällaista tilannetta ennakoida tai estää. Olen vain suunnattoman pahoillani. Sitten on vielä koiria, joiden kohdalla vasta aika näyttää ovatko ne terveitä vai sairaita...
Se tarkoittaa sitä, että minun kasvatustyöni näillä koirilla jotka minulla on, päättyy. Minulla ei ole ainoatakaan koiraa, jota uskaltaisin enää käyttää. Ja uskokaa pois, sekin kouristaa, vaikka se kouristelu ei ehkä näy yhtä helposti päälle... Menelmacar-koiria ei siis vähään aikaan synny. Ei, ennen kuin olen hankkinut jostain uuden koiran, joka osoittautuu toimivaksi metsällä ja on rotumääritelmän perusteella riittävästi Jack Russell terrieriä muistuttava, tervepäinen, hyväluontoinen ja niin edespäin. Sen koiran aihio vaan ei ole vielä syntynyt, enkä edes tiedä minne se syntyy. Myin yhden aikuisista koiristani tehdäkseni tälle uudelle kasvatustyöni perustalle tilaa, eikä sekään mikään helppo päätös ollut. Onneksi tuttavamme tarvitsivat juuri sellaista koiraa, ja se pääsi riistatilalle töihin, työajalle työkoiraksi ja muulle ajalle lellipallukaksi. Mutta en minä siitä ihan kuivin silmin selvinnyt, myönnän.
Nyt on siis vähän tyhjä olo. Toki meillä työkoiriakin tarvitaan, ei kaikkien tarvitse jalostuskäytössä olla. Ne koirat, jotka nyt tarhassa ovat, saavat olla ja jatkaa luolahommia entiseen malliin. Sitten kun taas jaksan, alan katsella sillä silmällä sitä uutta lupausta, mutta mitään kiirettä ei ole.
On kuitenkin yksi asia, joka on kaiken tämän keskellä tuntunut paremmalta kuin hyvältä. Nimittäin se, että ne joita olen pitänyt ystävinäni ovat osoittaneet olevansa sellaisia myös vaikeuksien yllättäessä. Kiitos kaikille siitä! Kukaan ei ole leimannut, tai syyttänyt minua. Kukaan ei ole pitänyt pahana asiana sitä, että olen puhunut ääneen tästä monessa rodussa arasta aiheesta. Sen sijaan minua on autettu uuden koiran etsinnässä ja kannustettu uuteen alkuun. Eniten ymmärrystä olen saanut niiltä, joilla nyt on epileptinen koira. Heille aivan erityinen kiitos.
Toivon että tämä rohkaisee muitakin tuomaan rohkeasti esiin tällaisiakin asioita, sillä se on meidän kaikkien etu. Tieto on edelleenkin lyhin tie terveempiin koiriin.
Natan kaavio pdf muodossa
Lisää tietoa koirien epilepsiasta löytyy mm. seuraavilta webbisivuilta:
http://personal.inet.fi/koti/blackmasters/epilepsia.htm
http://koti.mbnet.fi/~piskit/epilepsia.html